Näytetään, ei kerrota

Herätyskello soi seitsemältä aamulla. Herään hyvillä mielin, sillä tämä on loppuelämäni viimeinen päivä. Ei enää heräämisiä herätyskellon pärinään. Tästä lähtien aion lojua sängyssä niin myöhälle kuin huvittaa. Ja nukkua puhelin äänettömällä, kaukana sängystäni. Ehkä jopa suljen sen yöksi.

Pukeudun hymyssä suin peilin edessä. Ei enää pukuja eikä kravatteja. Ei enää kengän kiillotuksia tai pesulakäyntejä. Kampaan hiukseni tuttuun tapaan siististi taakse. Huomenna en aio tehdä tätäkään. 

Nappaan salkkuni ja lähden ulos. Huomisesta lähtien salkkunikin saa jäädä nurkkaan pölyyntymään. Hieno, Italiasta ostettu nahkasalkkuni on palvellut minua jo kolmisenkymmentä vuotta. Kyllä sekin leponsa ansaitsee.

Töissä kaikki tulevat heti juttelemaan iloisesti ja kyselevät mitä aion tehdä tämän päivän jälkeen. Vastaukseni on lyhyt: en mitään. Toki moottoripyöräni odottaa kiillotettuna autotallissa, mutta tämän päivän jälkeen minulla ei muuta olekaan kuin aikaa.

Työpäivän päätteeksi minulle on järjestetty pienet juhlat. Kakkukahvit sekä kuplivaa. Onhan tämä hieno fiilis. Silti muistelen hyvillä mielin menneitä vuosikymmeniä sekä työtovereitani. Stressi sekä aikataulutetut päivät jäävät nyt kuitenkin historiaan, tästä se elämän vasta alkaa!